335
siitä, että koko maailma on Konstantinus Suuren ajalta aina uskonpuhdistuksen aikaan asti ollut hulluna. Tätä "hulluuskautta" on (1887) mainiosti kuvannut L.Büchner kirjasessaan ”Uskonnollisesta ja tieteellisestä maailmankatsomuksesta". Niistä historiallisista tosiasioista, jotka valaisevimmalla tavalla todistavat paavilaisen hengentyranniuden turmiollisuuden, kiinnittää mieltämme ennenkaikkea paavilaisuuden tarmokas ja johdonmukainen tosi tieteen vastustaminen. Tämä kanta oli tosin jo alusta alkaen periaatteellisesti määrättynä kristinuskossa senkautta että se asetti uskon järjen yläpuolelle ja vaati järkeä sokeasti alistumaan uskon alaiseksi; ja yhtäläisesti senkautta että kristinusko piti koko rrlaallista elämää vain kuvitellun "haudantakaisen elämän" valmistelLina ja siten siis kielsi tieteelliseltä tutkimukseltakin kaiken arvon. Mutta suunnitelmallinen ja menestyksellinen tieteen vastustaminen alkoi vasta neljännen vuosisadan alussa, varsinkin surullisenkuuluisan Nikean kirkolliskokouksen (325) jälkeen, jossa puheenjohtajana oli keisari Konstantinus, "suureksi" nimitetty, koska hän korotti kristinuskon valtiouskonnoksi ja perusti Konstantinopolin, - muuten mitätön luonne, kurja teeskentelijä ja monenkertainen murhamies. Miten menestyksellinen paavilaisuus oli taistelussaan kaikkea itsenäistä tieteellistä ajattelemista ja tutkimusta vastaan, osottaa parhaiten luonnontuntemuksen ja sitä koskevan kirjallisuuden surkea tila keskiajalla. Ei vain suurimmaksi osaksi tuhottu tai estetty leviämästä ne runsaat henkiset aarteet, jotka klassilliselta vanhalta-ajalta olivat jääneet perinnöksi, vaan kidutusapurit ja polttoroviot pitivät huolta siitä, että jokainen "kerettiläinen", s. o. jokainen