310
toisensa kanssa olevasta ihmisen elontoiminnallisten toimintain ryhmästä; ensinnäkin oleitten tuntemisesta aistinelimien välityksellä, ja toiseksi siten saavutettujen vaikutteiden yhtymisestä ajattelevan minän mieltämisessä. Tuntemisen välineet ovat aistimia; välineet, jotka muodostavat mielteitä ja yhdistävät niitä, ovat ajatuselimiä. Nämä viimeksimainitut ovat hermoston keskellisiä edelliset ovat sen äärellisiä osia, hermoston, tuon korkeimpien eläinten tärkeimmän ja korkeimmalle-kehittyneen elinjärjestelmän, jonka toiminta on sama kuin koko sieluntoiminta.
Aistimet. Ihmisen aistintoiminta, joka on kaiken tietämisen ensimäinen lähtökohta, on vitkalleen ja vähitellen kehittynyt läheissukuisten nisäkkäiden, kädellisten, aistintoiminnasta. Aistintoiminnan elimet ovat tässä korkeimmallekehittyneessä eläinluokassa oleellisesti samallaisia rakenteeltaan, ja ne noudattavat toiminnassaan kaikkialla samoja fysiikallisia ja kemiallisia lakeja: Ne ovat kaikkialla kehittyneet samalla historiallisella tavalla. Kuten kaikilla muillakin eläimillä, niin ovat nisäkkäilläkin kaikki aistimet alkuaan olleet ihon osia, ja marraskeden tuntoiset solut ovat kaikkien niiden eri aistimien esivanhempia, jotka mukautumalla erilaisiin ärrytyksiin (valoon, lämpöön, ääneen, kemialliseen ärsytykseen) ovat kehittyneet omaamaan oman erikoisen tarmomuotonsa. Sekä meidän silmämme verkkokalvon pienet sauvaissolut ja korvamme näkinkierän kuulosolut että myöskin nenämme haistinsolut ja kielemme maistinsolut polveutuvat alkuaan noista marraskeden yksinkertaisista, vaikutuksille välinpitämättömistä soluista, jotka peittävät meidän ruumiimme koko päällispinnan. Tälle merkitykselliselle tosiasialle saa suoranaisen todistuksen välit-