303
luonnonfilosofian hylotsoismissa, 6:nnen vuosisadan alkupuolella ennen Kr. Kaikkia tämän helleniläisen hengen kukoistusajan suuria ajattelijoita etevämpi oli miletolainen Anaksimander, joka syvästi ja selvästi tajusi äärettömän maailmankaikkeuden periaatteellisen yhtenäisyyden. Anaksimander ei vain jo lausunut suurta ajatusta maailmankaikkeuden yhtenäisyydestä, kaikkien ilmiöiden kehittymisestä, kaiken läpitunkevasta alkuaineesta, vaan esitti hän myöskin rohkean käsityksen lukemattomista, jaksollisesti vuorottain syntyvistä ja häviävistä maailman muodostumista. Monet muutkin klassillisen vanhan ajan suuret filosofit, ennen kaikkea Demokritos, Heraklitos ja Empedokles, olivat jo samassa tai samankaltaisessa mielessä syvällisesti tunteneet luonnon ja jumalan, ruumiin ja hengen yhtenäisyyden, jota meidän nykyaikaisen monismimme, substanssilaki mahdollisimman määrätyllä tavalla ilmaisee. Suuri roomalainen runoilija ja luonnonfilosofi Lukretius Karus on ylevän runollisessa muodossa esittänyt tuon käsityksen kuuluisassa opetusrunoelmassaan "De rerum natura". Mutta tämän luonnollisentodellisen panteistisen monismin tunki pian kokonaan syrjään Platon mystillinen dualismi ja varsinkin se mahtava vaikutus, minkä hänen idealistinen filosofiansa saavutti sulautumalla kristillisiin uskonoppeihin. Kun sitten sen mahtavin asianajaja, Rooman paavi, saavutti henkisen maailmanherruuden, tukahutettiin panteismi väkivaltaisesti; Giordano Brunon, sen henkevimmän edustajan, poltti elävältä 17 p:nä helmikuuta 1600 Campofiorin torilla Roomassa "jumalan sijainen maanpäällä".
Vasta 17:nnen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla esitti suuri Baruch Spinoza panteismin järjestelmän sen