256
Avaruus ja aika. Senjälkeen kun Kant on selittänyt avaruuden eli paikan ja ajan käsitteet pelkiksi "havainnon muodoiksi" -avaruuden oleväksi ulkoisen havainnon muodon, ja ajan olevaksi sisäisen havainnon muodon -on tästä tärkeästä tietämisen kysymyksestä syntynyt kiista, jota jatkuu vielä nykyäänkin. Monissa nykyajan metafyysikoissa on se mielipide vakaantunut, että tälle Kantin "arvostelevalle teolle" uuden "puhtaasti idealistisen tieto-opin" alkuna on annettava mitä suurin merkitys, ja että sen kautta on kumottu terveen ihmisjärjen luonnollinen käsitys paikan ja ajan tosioloisuudesta. Tästä noiden molempien peruskäsitteiden yksipuolisesta käsityksestä on tullut mitä suurimpien erehdysten lähde; tuo käsityskanta jättää huomioonottamatta, että Kant tuolla lauseellaan kosketti vain kysymyksen toista puolta, omakohtaista, mutta samalla tunnusti toisen, ulkokohtaisen, yhtäoikeutetuksi; hän sanoi: "Paikka ja aika ovat kokemuksen kannalta tosioloisia, mutta ulkomaailmaisesti nähden vain ajateltuja". Tämän Kantin lauseen kannalla voi meidän nykyaikainen monismimme selittää olevansa, mutta ei noiden, kysymyksen omakohtaista puolta terottavien yksipuotisten mielipiteiden kannalla; sillä ne johtavat johdonmukaisesti ajatellen tuohon järjenvastaiseen idealismiin, joka huippuuntuu Berkeleyn lauseeseen: "Esineet ovat vain mielteitä, ne ovat olemassa vain meidän havainnossamme." Tämän lauseen tulisi kuulua: "Esineet ovat minun henkilökohtaiselle tajunnalleni vain mielteitä; niiden olemassaolo on yhtä todellinen kuin minun ajatuselimieni, nimittäin noiden isojenaivojen hermosolmusolujen olemassaolo, jotka ottavat vastaan ne vaikutteet, joita esineet tekevät minun aistin-