235
suhtautumisessa toisiinsa aivan samoin kuin niillä on mitä suurin osa ihmisten sielunelämässä ja varsinkin molempien sukupuolien taipumuksessa toisiinsa. Goethe on, kuten tunnettua, klassillisessa romaanissaan "Die Wahlverwandtschaften" asettanut rakastavien parien suhteen samaan sarjaan kemiallisten yhdistysten muodostumisessa havaittavien keskinäisen taipumuksen ilmiöiden kanssa. Vastustamaton intohimo, joka vetää Eduardia miellyttävään Ottiliaan, Parista Helenaan ja voittaa kaikki järjen ja siveyden asettamat esteet, on sama mahtava "tajuton" vetovoima, joka eläin- ja kasvi- lajien hedelmöittyessä saattaa elävän siemensolun tunkeutumaan munasoluun (mutta myöskin omenahappoon!) ; sama mahtava liike, jonka kautta kaksi vetyatomia ja yksi happiatomi yhtyvät muodostaakseen yhden vesimolekylin. Tämän koko luonnossa vallitsevan taipumuksen yhteyden, mikä on havaittavissa yksinkertaisimmasta kemiallisesta tapahtumuksesta aina mutkikkaimpaan rakkausromaaniin asti, tunsi jo kreikkalainen luonnonfilosofi Empedokles viidennellä vuosisada1la ennen ajanlaskumme alkua; hän on esittänyt sen oppinaan "alkuaineiden rakkaudesta ja vihasta". Sen on kokemusperäisesti osottanut oikeaksi solusielutieteen saavuttama mielenkiintoinen edistys, tuon tieteenhaaran, jonka suuren merkityksen me olemme oppineet tuntemaan vasta 19:nnen vuosisadan viimeisellä kolmanneksella. Sille perustuu meidän vakaumuksemme, että myöskin jo atomeissa on yksinkertaista tuntoa ja tahtoa -tai paremmin sanoen: tuntoisuutta ja pyrkimystä"-, siis yleinen mahdollisimman yksinkertainen "sielu ". Sama pitää paikkansa myöskin molekyleihin eli aine- hiukkeisiin nähden, jotka ovat kokoonpantuja yhdestä