234
suhteessa sitä muodostellen. Mutta määrätyn hyväksyttävän muodon antoi nykyaikaiselle atomismille ja sen kokemusperäisesti perusteli vasta v. 1808 englantilainen kemiantutkija Dalton, joka esitti kemiallisten, yhdistysten muodostumisessa vaikuttavan "yksinkertaisten ja kerrannaisten painosuhteiden lain". Hän määräsi ensin eri alkuaineiden atomipainot ja loi siten sen horjumattoman täsmällisen perustan, jolle uudemmat kemialliset teoriat perustuvat; ne kaikki ovat atomistisia, sikäli että ne otaksuvat kunkin alkuaineen "olevan kokoonpantua samankaltaisista, tavattoman pienistä, erillisistä osasista, joita ei enään voi sen pienemmiksi jakaa. Kuitenkin on nykyaikaisen fysiikan (varsinkin sähköopin) valtava edistys johtanut siihen, että otaksutaan atomienkin vuorostaan olevan kokoonpantuja paljon pienemmistä osasista, elektroneista (ioniteoria). Tällöin jää kysymys atomien varsinaisesta olemuksesta niiden muodosta, suuruudesta, elollisuudesta y. m. kokonaan ratkaisematta, sillä nämä ominaisuudet ovat olettamusten varassa; kokemusperäistä sitävastoin on atomien "kemiallinen taipumus", s. o. se määrätty suhde, jossa atomit yhtyvät muiden alkuaineiden atomeihin (Monismi, 1892, siv. 17, 41).
Alkuaineiden taipumus. Eri alkuaineiden erilainen yhtymispyrkimys toisiinsa nähden, jota kemiassa nimitetään "affiniteetiksi" eli kemialliseksi "taipumukseksi", on aineen tärkeimpiä ominaisuuksia; kemialliseen taipumukseen nähden on huomattava ne eri määräsuhteet, joissa alkuaineet yhtyvät toisiinsa, ja se voimakkuus, millä tämä yhtyminen tapahtuu. Kaikki taipumuksen asteet, aina täydellisestä välinpitämättömyydestä tulisimpaan intohimoon, tavataan eri alkuaineiden kemiallisessa