218
Parhaimman ja oikeutetuimman perusteen kuolemattomuususkolle antaa toive päästä "iankaikkisessa elämässä" taas näkemään rakkaita omaisia ja ystäviä, joista meidät täällä maan päällä julma kohtalo on erottanut. Mutta tämäkin luuloteltu onni osottautuu lähemmin tarkastellessa harhakuvitteluksi; ja joka tapauksessa on sitä omiaan melkoisesti samentamaan mahdollisuus, että siellä tapaamme myöskin kaikki ne vähemmän mieluisat tuttavat, ehkäpä myös vastenmieliset viholliset, jotka täällä maan päällä ovat synkistyttäneet elämäämme.
Voittamattomana vaikeutena on hartaalle kuolemattomuuteen uskojallekin kysymys, millä yksilöllisen kehityksensä asteella kuolleen sielu tulee jatkamaan "iankaikkista elämäänsä"? Kehittyykö vastasyntyneiden sielu vasta taivaassa, kestäen kovaa "olemisen taistelua", joka ihmisen täällä maanpäällä kasvattaa? Onko nerokas nuorukainen, joka on joutunut sodan joukkomurhan uhriksi, vasta Valhallassa kehittävä runsaat käyttämättömät hengenlahjansa? Onko vanhuudenheikko, lapselliseksi käynyt ukko, joka miehuudeniässään täytti maailman tekojensa maineella, iankaikkisesti elävä kyvyistään taantuneena? Tai onko hän taasen kehittyvä aikaisemmalle kukoistusasteelleen? Mutta jos kuolemattomien sielujen pitäisi Olympossa elää nuorentuneina täydellisinä olentoina, silloin ei siellä enään ole mitään persoonallisuuden tarjoamaa mielenkiintoisuutta.
Yhtä paikkansapitämättömäksi osottautuu meille nykyään puhtaan järjen valossa "viimeisen tuomion" taru, jonka mukaan kaikki ihmissielut erotetaan kahteen suureen joukkoon, joista toinen on määrätty para-