207
nalla, sellaisena kuin sen (12:nnessa luvussa) kehitämme koko maailmankatsomuksemme yksinkertaisimmaksi perustaksi, niin käsitämme substanssissa olevan erottamattomasti yhdistyneinä tarmon ja aineen. Silloin täytyy meidän "sielusubstanssissa ", "sieluaineksessa" erottaa varsinainen, yksin meille tunnettu sielullinen tarmo (nimittäin tunto, mieltäminen ja tahto yhdessä) sekä sielullinen aine, jonka kautta se voi pystä vaikuttamaan, siis elollinen plasma. Korkeammilla eläimillä on "sielu-aines" hermoston osana, alemmilla hermottomilla eläimillä ja kasveilla niiden monisoluisen plasmaruumiin osana, yksisoluisilla alkeiseliöillä niiden plasmallisen soluruumiin osana. Siten johdumme taas sielunelimiin ja tulemme luonnonmukaisesti ymmärtämään, että nämä aineelliset elimet ovat sieluntoiminnalle välttämättömiä; mutta sielu itse ilmenee toimintana, se on yksilön sielullisen elontoiminnan kokonaismäärä.
Toisenlaiseksi muodostuu erikoisen sieluaineksen käsite monilla dualistisilla filosofeilla ja jumaluusoppineilla. Kuolematon "sielu" heidän mukaansa tosin kyllä on aineellinen, mutta kuitenkin näkymätön ja laadultaan kokonaan erilainen kuin näkyväinen ruumis, jossa se asuu. Sielun näkymättömyyttä pidetään tällöin sangen oleellisena sen ominaisuutena. Muutamat vertaavat sielua tällöin eetteriin ja pitävät sitä samoin kuin eetteriäkin mahdollisimman hienona ja kevyenä, mahdollisimman herkästi liikkuvaisena aineena tai painottomana vaikuttavana voimana, jota on kaikkialla elävän eliön painollisten osasten välissä. Toiset sitävastoin vertaavat sielua tuulahtelevaan tuuleen ja arvelevat sen siis olevan kaasumaisessa olotilassa; ja tämähän käsitys myöskin aluksi luonnonkansoilla johti tuohon myöhem-