205
on myöskin ihminen "viimeisenä päivänä nouseva ylös" ja saava palkkansa entisen maallisen elämänsä teoista. Koko tämä kristinuskon käsitys on kerrassaan materialistinen ja ihmisen kannalta asioita katsova; se ei kohoa paljon korkeammalle monien alempien luonnonkansojen vastaavia raakoja kuvitelmia. Jokainen, jolla on vähänkään tietoja ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin aloilta, tietää oikeastaan, että "ruumiin ylösnouseminen" on mahdotonta. Kristuksen ruumiillinen ylösnouseminen, jota miljoonat uskovaiset kristityt joka pääsiäinen juhlivat, on yhtäläisesti puhdasta tarua kuin "kuolleista herättäminen", jota hänen väitetään toimittaneen montakin kertaa. Puhtaan järjen kannalta ovat nämä mystilliset uskonkappaleet yhtä mahdottomia hyväksyä kuin niihin liittyvä "iankaikkista elämää" väittävä otaksuma.
Metafyysillinen kuolemattomuus-usko. Sellaista materialistista kuolemattomuus-uskoa vastaan, joka on vallitsevana kristillisessä ja muhammedilaisessa kirkossa, esiintyy näennäisesti sellainen puhtaampi ja korkeampi metafyysillinen (otaksuttuun yliluonnolliseen maailmaan perustuva) kuolemattomuus-usko, jota opettavat useimmat dualistiset ja spiritualistiset (henkioppiset) filosofit. Sen huomattavimpana perustajana on pidettävä Platoa; hän opetti jo neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua tuota ruumiin ja sielun välistä täydellistä dualismia, josta sitte tuli kristillisen uskonopin tieteisopillisesti tärkein ja käytännöllisesti vaikuttavin opinkappale. Ruumis on kuolevainen, aineellinen (fyysillinen); sielu on kuolematon, aineeton (metafyysillinen). Ne ovat vain yksilöllisen elämän ajan väliaikaisesti yhtyneinä. Kun Plato otaksui itsenäisen sielun elävän iankaikkista elämää sekä ennen tätä väliaikaista yhteyttä että sen