202
missa protestanttisissakin piireissä sellaisen voiman, että jopa enimmät vakaumuksensa oikeudesta varmat vapaa-ajattelijatkin pidättyivät julkisesti esittämästä mielipidettään. Vain harvoin ilmestyi joitakin eteviä miehiä, jotka uskalsivat vapaasti tunnustaa vakaumuksensa olevan sen, että sielun edelleeneläminen kuoleman jälkeen on mahdotonta. Erittäinkin tapahtui näin kahdeksannentoista vuosisadan toisella puoliskolla Ranskassa, kun esiintyivät Voltaire, Danton, Mirabeau y. m., edeneen silloisen materialismin pääedustajat, Hoibach, Lametrie y. m. Saman vakaumuksen miehiä oli myöskin viimeksimainittujen nerokas ystävä, Hohenzolleri-ruhtinaista suurin, "Sanssoucin filosofi". Mitä sanoisikaan Fredrik Suuri, tämä kruunattu sielun kuolemattomuuden ja jumalan kieltäjä, jos hän nykyään voisi verrata omaa monistista vakaumustaan seuraajainsa keskiaikaisdualistisiin mielipiteisiin!
Ajattelevien Iääkärien keskuudessa lienee se vakaumus, että ihmisen kuollessa myöskin hänen sielunsa lakkaa olemasta, jo vuosituhansia ollut sangen yleinen; mutta myöskin he varovat enimmäkseen visusti ilmaisemasta tätä vakaumustaan. Myöskin oli yhä vielä 18:nnellakin vuosisadalla kokemusperäinen aivojen tunteminen niin epätäydellistä, että "sielu" yhä voi vapaasti elää niiden arvotuksellisena asukkaana. Täysi valo asiaan tuli vasta biologian edistymisen kautta 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla. Polveutumisopin ja soluteorian perustaminen, sikiöhistorian ja kokeellisen elontoimintaopin hämmästyttävät keksinnöt, mutta ennen kaikkea mikroskooppisen aivojenrakenneopin ihailtavat edistykset riistivät kuolemattomuususkolta vähitellen kaiken pohjan, niin että nykyään vain harvoin joku asiantunteva