201
usko vasta myöhään syntynyt; se on "elämän ja kuoleman" kysymyksen syvällisen ajattelemisen kypsä hedelmä, siis oikean ja riippumattoman filosofisen mietiskelyn tulos. Sellaisena tapaamme sen jo kuudennella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua eräillä joonilaisilla luonnonfilosofeilla, myöhemmin vanhan materialistisen filosofian perustajilla, Demokritoksella ja Empedokleksella, mutta myöskin Simonideksella ja Epikurolla, Senekalla ja Pliniuksella, johdonmukaisimmin kehitettynä Lukretius Karuksella. Kun sitten, klassillisen muinaisuuden jouduttua häviöön, kristinusko levisi, saavutti kristinuskon ohella kuolemattomuus-usko, yhtenä sen tärkeimpänä uskonkappaleena, mitä suurimman merkityksen.
Kristillisen keski-ajan pitkänä henkisen elämän yönä uskalsi hyvin ymmärrettävistä syistä vain harvoin joku rohkea vapaa-ajattelija ilmaista yleisestä katsantokannasta poikkeavan vakaumuksensa; Galilein, Giordano Brunon ja muiden riippumattomien filosofien esimerkki, noiden miesten, jotka "Kristuksen seuraajain" toimesta joutuivat kidutettaviksi tai polttoroviolle, riitti pelottamaan kaiken vapaan tunnustuksen ilmenemästä. Tämä vapaa tunnustus kävi taas mahdolliseksi vasta sitte, kun uskonpuhdistus ja renesanssi (keski-ajan lopulla Italiassa syntynyt virtaus, joka pyrki uudestaanelvyttämään muinaisroomalaista ja -kreikkalaista sivistystä) olivat murtaneet paaviuden kaikkivallan. Uudemman filosofian historia tutustuttaa meidät niihin moninaisiin teihin, joita myöten kypsyyteensä kehittynyt inhimillinen järki koetti päästä kuolemattomuustaikauskoa pakoon. Kuitenkin antoi kuolemattomuus-uskon kiinteä yhteys kristillisen uskonkäsityksen kanssa sille vapaam-