173
alapuolella olevaa hermosolmua, jotka nielun ympäri käyvä hermorengas yhdistää selkäpuolisiin hermosolmuihin. Tällainen "nielurengas" on myöskin niveleläimillä, mutta jatkuu niillä pitkähkön ruumiin vatsapuolella "vatsaytimenä", köysitikkaidenmuotoisena kaksoisjänteenä, joka jokaisessa ruumiin nivelessä paisuu kaksoishermosolmuksi. Aivan vastakkainen sielunelimenmuodostus on luurankoisilla; niille yleensä on sisäisesti nivelisen ruumiin selkäpuolelle kehittynyt selkäydin. Sen etumaisen osan paisumisen kautta syntyy myöhemmin luonteenomaiset rakonmuotoiset aivot.
Vaikka nyt siten korkeampien eläinryhmien sielunelimissä asemaan, muotoon ja kokoonpanoon nähden on sangen luonteenomaisia eroavaisuuksia, niin on vertaileva ruumiinrakenneoppi kuitenkin kyennyt useimpiin niihin nähden osottamaan yhteisen alkuperän, osottamalla että ne ovat kehittyneet laakamatojen ja matojen aivosolmustosta, ja kaikki yhteisesti ovat kehittyneet sikiön ulkopuolisesta solukerroksesta, "ihoaistinlehdesä". Samoin havaitsemme että kaikilla hermoston keskuselinten muodoilla on pääasiassa samallainen rakenne, että ne ovat kokoonpantuja hermosolmusoluista eli "sielusoluista" (varsinaisista toimivista sielun alkeiselimistä) ja hermosäikeistä, jotka toimivat yhdistäjinä ja vaikutteiden johtajina.
Luurankoisten sielunelin. Ensimäinen tosiasia, minkä luurankoisten vertailevan sielutieteen tutkimuksessa havaitsemme, ja minkä pitäisi olla kokemusperäisenä lähtökohtana kaikelle ihmisen sielunelämän tieteelliselle tutkimukselle, on niiden keskushermoston luonteenomainen rakenne. Samoin kuin tämä keskeinen sielunelin kaikilla korkeammilla eläinryhmillä on ase-