148
tyskansojen että nykyisten luonnonkansojen moninaisista tarumuodostumista, ovat myöskin sielunsyntyopin kannalta perin mieltäkiinnittäviä. Tieteelliseen tai runolliseen sisältöönsä nähden voi sielunsyntyä koskevat tarunomaiset opit jakaa seuraavalla tavalla viiteen eri ryhmään: I. Sielunvaelluksen oppi: sielu on aikaisemmin elänyt jonkin muun eläimen ruumiissa ja on vasta siitä siirtynyt ihmisruumiiseen; egyptiläiset papit esim. väittävät, että ihmisen sielu ruumiin kuoleman jälkeen vaeltaa kaikkien eläinlajien kautta, mutta sitte 3,000 vuoden kuluttua taasen palaa ihmisruumiiseen. II. Sielunistätusoppi: sielu on ennakolta ollut itsenäisesti olemassa jossakin toisessa paikassa, jonkillaisessa sieluvarastohuoneessa (eläen jonkillaista sikiöuni-elämää); sieltä jokin lintu (joskus ajateltu kotkaksi, usein "haikaraksi") tuo sen ja asettaa ihmisruumiiseen. III. Sielunluomisen oppijumalallinen luoja, ajateltuna henkilölliseksi "jumal-isäksi" luo sielut, pitää niitä varastossa -milloin jossakin sielulammikossa, milloin jossakin puussa; luoja ottaa ne sieltä ja asettaa ne (siitoshetkellä) ihmissikiöön. IV. Sielujen edellisiinsäsisältymisen oppi (Leipnizin kannattama, edellä mainittu). V. Sielunjakautumisen oppi (Rudolf Wagnerin esittämä v. 1855); sen mukaan siitoshetkellä jakautuu osa kummastakin niistä (aineettomasta) sielusta, jotka asuvat kummankin parittelevan vanhemman ruumiissa; äidinpuolinen sielunsikiö elää munasolussa, isänpuolinen liikkuvassa siemensolussa; kun nämä molemmat sikiösolut sulautuvat yhteen, kasvavat myöskin molemmat niitä seuraavat sielut yhdeksi aineettomaksi sieluksi.
Sielunsyntyelontoimintaopin valossa. Vaikka edellisessä mainituilla tarunomaisilla käsityksillä yksityi-