120
todistaa, että tärkeimmät sielunelämän ilmiöt ovat havaittavissa tajuttomassa sielussa, ja päästää meidät luomaan "katsauksen siihen koneistoon, mikä tajutonta elämää elävällä sielun takalistolla muokkaa ne herätteet, jotka johtuvat ulkonaisista vaikutteista ". Mutta erikoisen tärkeältä ja arvokkaalta on minusta Wundti teoksessa näyttänyt se, että hän "tässä ensi kerra ulottaa voiman säilymisen lain koskemaan myöski sielullisia ilmiöitä ja todisteeksi esittää sarjan sähköfysiologisia tosiasioita", kuten hän lausuu teoksensa esipuheessa (siv. VIII). Kolmeakymmentä vuotta myöhemmin (1892) julkaisi, Wundt toisen, melkoisesti lyhennetyn ja kokonaan uudistetun painoksen teostaan "Luennoita ihmis- ja eläin- sielun tutkimuksen alalta ". Ensimäisen painoksen tärkeimmät periaatteet on tässä toisessa kokonaan hylätty, edellisen painoksen monistinen kanta on muuttunut puhtaasti dualistiseksi. Wundt itse sanoo toisen painoksen esipuheessa, että hän vähitellen on vapautunut ensimäisen painoksen suurista erehdyksistä, ja että hän "tuota teosta on jo vuosikausia osannut pitää nuoruudensyntinään"; sen johdosta "tunsi hän itseään painavan jonkinlaisen syyllisyyden tunnon, josta hän tahtoi päästä vapaaksi niin hyvin kuin se vaan kävisi laatuun". Itseasiassa ovat molempiin noihin Wundtin laajalle levinneiden "Luennoiden" painoksiin sisältyvät tärkeimmät sielutieteelliset peruskäsitykset täydelleen vastakkaisia toisilleen; ensimäisessä painoksessa puhtaasti monistisia ja materialistisia (aineoppisia), toisessa painoksessa puhtaasti dualistisia ja spiritualistisia (henkioppisia). Edellisessä käsitellään sielutiedettä luonnontieteenä, samojen periaatteiqen mukaisesti kuin koko elon-