119
peräisen monistisen (kaiken olevaisen yhtenäisyydelle rakentavan) kannan vaihtumista myöhempään dualistiseen (maailmassa muka vallitsevaa kahtanaisuutta opettavaan) kantaan. Mieltäkiinnittävimpänä esimerkkinä sellaisesta muuttumisesta on filosofi Immanuel Kant. Arvostelevana filosofina oli hän tullut siihen vakaumukseen, että mystisismin (salaoppisuuden) kolme suurmahtia' "jumala", "tahdonvapaus" ja sielun "kuolemattomuus" -"puhtaan järjen" dogmeina -eivät olleet paikkansapitäviä. Dogmiuskoinen Kant sitävastoin myöhemmin havaitsi, että nämä kolme pääkummitusta muka ovat "käytännöllisen järjen vaatielmia" ja sellaisina välttämättömiä. Kuta enemmän nykyään uus-kantilaisten arvossapidetty koulukunta on saarnannut "palaamista Kantiin" ainoana pelastuskeinona nykyaikaisen metafysiikan (yliluonnollisia asioita selittelevän opin) kauheasta sekasorrosta, sitä selvemmäksi käy niiden molempien peruskäsitysten kieltämätön ja onneton ristiriita, joiden välillä Kant häilyi.
Saksassa pidetään nykyään yhtenä huomattavimmista sielutieteilijöistä leipzigiläistä Wilhelm Wundtia; hänellä on useimpien muiden filosofien rinnalla se korvaamaton etu, että hänellä on perusteellinen eläintieteellinen, ruumiinrakenneopillinen ja elontoimintaopillinen sivistys. Oltuaan aikaisemmin Helmholtzin oppilaana ja apulaisena, oli Wundt jo aikaisin tottunut sovelluttamaan fysiikan ja kemian peruslakeja elontoimintaopin koko alalle, siis myöskin sielutieteeseen, yhteen elontoimintaopin erikoisalaan. Tämän katsantokannan johtamana julkaisi Wundt v. 1863 arvokkaan teoksen "Luennoita ihmis- ja eläinsielun tutkimuksen alalta". Hän siinä, kuten hän itse esipuheessa sanoo,