115
tutkimukselle. Ikävä vaan että tämän tieteen suuremmoisesti kertynyttä raaka-aineistoa ei vielä ole riittävästi arvostellen muokattu.
Yksilöhistoriallinen sielutiede. Kaikkein laiminlyödyimpänä ja vähinten käytettynä kaikista sielutieteen tutkimustavoista on aina viime aikoihin asti ollut sielun kehityshistoria; ja kuitenkin juuri tämä harvoin kulettu tie johtaa meidät pikaisimmin ja varmimmin sielutiedettä koskevien ennakkoluulojen, dogmien ja erehdysten pimeän aarniometsän läpi selvään ymmärtä- miseen useissa kaikkein tärkeimmissä sielunelämän kysymyksissä. Kuten kaikilla muillakin elimellisen kehityshistorian aloilla, asetan tässäkin aluksi vastakkain ne molemmat sen päähaarat, jotka ensiksi erotin v. 1866: sikiöeli yksilöhistorian (ontogenian) ja sukuhistorian (fylogenian). Sielun yksilöhistoria tutkii sielun vähitellen tapahtuvaa ja asteettaista kehitystä määrätyssä yksityisessä henkilössä ja pyrkii oppimaan tuntemaan niitä lakeja, jotka ovat tämän kehityksen syynä. Erääseen tärkeään inhimillisen sielunelämän puoleen nähden on tässä suhteessa jo vuosituhansien varrella sangen paljon tehty; sillä järkiperäisen kasvatusopin täytyi jo aikaisin asettaa tehtäväkseen oppia tieto-opillisesti tuntemaan lapsen sielun asteettainen kehitys ja sen kehitysmahdollisuudet, koska se muuten ei voinut suorittaa tehtäväänsä, lapsen sielun sopusointuista kehittämistä ja ohjaamista. Mutta enimmät kasvatusoppineet ovat olleet idealistisia (hengen kaiken olemukseksi ja perustaksi käsittäviä) ja dualistisia (kahtanaisuutta opettavia) filosofeja ja ovat senvuoksi ryhtyneet tehtäväänsä jo ennakolta omaksuneina perinnäiset spiritualistisen (henkioppisen) sielutieteen ennakkoluulot. Vasta