116
muutamia vuosikymmeniä sitte ovat tämän dogmaattisen suunnan rinnalla saavuttaneet suurempaa vaikutusta luonnontieteelliset katsantokannat ja tutkimusmenettelyt; nyt pyritään entistä enemmän myöskin lapsen sielunelämää tutkittaessa käyttämään apuna kehitysopin periaatteita. Lapsen sielun yksilöllinen raaka-ainehan on jo ennakolta määrätty vanhemmilta ja esivanhemmilta tapahtuvan periytymisen kautta; kasvatuksen kauniina tehtävänä on kehittää se runsaaseen kukoistukseen älyllisen opetuksen ja siveellisen kasvatuksen, siis mukauttamisen, kautta. Perustan meidän aikaisemman sielullisen kehityksemme tuntemiselle on laskenut vasta Wilhelm Preyer (1882) mieltäkiinnittävässä saksankielisessä teoksessaan "Lapsen sielu, havaintoja ihmisen henkisestä kehityksestä ensimäisinä ikävuosina." Ihmisyksilön sielun myöhempien kehitysvaiheiden tuntemiseen nähden on vielä sangen paljon tehtävänä; kokemus alkaa tässäkin osottaa elämänsynnyn peruslain oikean ja arvostelevan käyttämisen tieteellisen tutkimuksen selväksi opastajaksi.
Sukuhistoriallinen sielutiede. Uusi, hedelmällinen korkeamman kehityksen jakso alkoi sielutieteelle, samoin kuin kaikille muillekin biologisille tieteille, kun Charles Darwin alkoi siihen sovelluttaa kehitysopin periaatteita. Hänen käänteentekevän teoksensa "Lajien synnyn" (1859) seitsemäs luku käsittelee vaistoa; siinä esitetään arvokas todistus, että eläinten vaistot, samoin kuin niiden kaikki muukin elontoiminta, on historiallisen kehityksen yleisten lakien alainen. Eri eläinlajien erikoiset vaistot kehittyvät mukautumisen kautta, ja nämä "saavutetut muutokset" siirtyvät periytymisen kautta jälkeläisille; niiden säilymiseen ja syntymiseen nähden on