113
ihmisen ja eläimen sielun välillä mitään oleellista eroavaisuutta. Yksinpä Platokin, joka ensimäisenä esitti väitteen ruumiin ja sielun perusteellisesta eroavaisuudesta, pani sielunvaellusopissaan saman sielun kulkemaan perättäin eri eläin- ja ihmisruumiissa. Vasta kristinusko, joka liitti kuolemattomuususkon mitä läheisimmin uskontoon, saattoi yleisesti hyväksytyksi kuolemattoman ihmissielun ja kuolevaisen eläinsielun välisen periaatteellisen eroavaisuuden. Dualistisen (maailmassa vallitsevaa kahtanaisuutta opettavan) filosofian alalla pääsi tämä käsitys vallitsevaksi ennenkaikkea Descartes'in (1643) vaikutuksesta; hän väitti, että vain ihmisellä on todellinen "sielu" ja senkautta tunto ja vapaa tahto, että eläimet sitävastoin ovat automaatteja (itsetoimivia koneita), joilla ei ole tahtoa eikä tuntoa. Sittemmin ovat useimmat sielutieteentutkijat -niinpä myöskin Kant -kokonaan laiminlyöneet eläinten sielunelämän tutkimisen ja rajottuneet tutkimaan vain ihmissielua; ihmissielua koskevasta, usein puhtaasti sielun itsehavaintoon perustuvasta sielutieteestä puuttui vertailu, ja se jäi senvuoksi samalle aIemmalle kannalle kuin ihmistä koskeva muoto-oppi oli ollut, ennenkun Cuvier, perustamalla vertailevan anatomian, kohotti sen filosofiseksi luonnontieteeksi.
Eläinsielutiede.Tieteellinen mielenkiinto eläinten sielunelämään heräsi uudestaan vasta 18:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, järjestelmäopillisen eläintieteen ja elontoimintaopin edistyessä. Erikoisen elähyttävästi vaikutti Reimaruksen teos "Yleisiä, eläinten viettejä koskevia tutkimuksia", mikä ilmestyi Hamburgissa 1760. Syvällisempi tieteellinen tutkimus kävi mahdolliseksi vasta sen jälkeen kun Johannes Müller oli uudis-