112
Fechner ja Ernst Heinrich Weber, tutkivat aluksi tarkkaan aistimuksien riippuvaisuutta ulkonaisista, aistimiin vaikuttavista ärsytyksistä ja varsinkin ärsytyksen ja aistimusvoimakkuuden määrällistä suhdetta. He havaitsivat, että aistimuksen synnyttämiseksi on tarpeen määrätty vähin ärsytysvoimakkuus ("ärsytyskynnys"), ja että määrätynsuuruisen ärsytyksen tarvitsee muuttua aina määrätyn määrän ("eroavaisuuskynnys"), ennenkun aistimus huomattavasti muuttuu. Tärkeimpiin aistimuksiin (näköön, kuuloon, painamisentuntoon) nähden pitää paikkansa sääntö, että niiden voimakkuuden muutos on suhteellinen ärsytysvoiman voimakkuuden muutokseen. Tästä kokemusperäisestä "Weberin laista" johti Fechner "sielufysiikan peruslakinsa", jonka mukaan aistimusvoimakkuuden lisääntymistä aritmeettisessa sarjassa (s. o. aina yhtä suurella erällä) vastaa ärsytysvoimakkuuden kasvaminen geometrisessa sarjassa (s. o. aina määrättyä kertaa suuremmaksi). Kumminkin ovat myöhemmät tutkijat osottaneet, että tämä Fechnerin laki pitää paikkansa vain keskisuuruisiin aistimusvoimakkuuksiin nähden, ja että sillä siis ei ole sitä yleistä merkitystä, mikä sille aikaisemmin annettiin.
Vertaileva sielutiede. Huomattava samallaisuus, mikä on olemassa ihmisen ja korkeampien eläimien -varsinkin lähisukuisten nisäkkäiden -sielunelämän välillä, on kauan sitte tunnettu tosiasia. Useimmat luonnonkansat eivät vielä nykyäänkään tee mitään oleellista eroa näiden molempien sielullisten ilmiösarjojen välillä, kuten jo yleisesti levinneet eläinsadut, vanhat sadut ja sielunvaelluksen kuvitelmat osottavat. Myös- kin useimmat klassillisen muinaisuuden filosofit olivat vakuutettuja tuosta samallaisuudesta, eivätkä havainneet