104
puutteellinen käsitys tai ei sellaistakaan, ja siitä saa selityksensä se ikävä tosiasia, että minkään muun tieteen alalla ei ole niin ristiriitaisia ja paikkansapitämättömiä mielipiteitä sen omasta olemuksesta ja oleellisesta tehtävästä vallitsemassa, kuin on sielutieteen alalla. Tämä sekavuus on viime vuosikymmeninä ilmennyt sitä tuntuvampana, kuta enemmän ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin suuremmoinen edistys on laajentanut tietoamme tärkeimmän sielunelimen rakenteesta ja toiminnasta.
Sieluntutkimuksen menettelytavat. Minun vakaumukseni mukaan on se, mitä nimitetään "sieluksi", todellisuudessa luonnonilmiö; katson senvuoksi, että sielutiede on luonnontieteen -ja tarkemmin sanoen elontoimintaopin, fysiologian, haara. Senvuoksi täytyy minun jo ennakolta terottaa, että emme voi hyväksyä sielutieteeseen nähden mitään muita menettelytapoja kuin ne, mitä muittenkin luonnontieteitten alalla käytetään; sellaisia ovat ensi sijassa havainnonteko ja kokeilu, toisessa sijassa kehityshistoria ja kolmannessa sijassa tieteisopillinen mietiskely, joka induktiivisia (yksityisistä tapauksista yleiseen sääntöön päättäviä) ja deduktiivisia (yleisestä totuudesta yksityiskohtaisia seikkoja päättäviä) johtopäätelmiä tekemällä koettaa päästä mahdollisimman tarkkaan tuntemaan ilmiön tuntematonta "olemusta". Sen periaatteelliseen arvostelemiseen nähden tulee meidän kuitenkin aluksi juuri tässä tarkkaan havaita dualistisen (kahtanaisuutta opettavan) ja monistisen (yhtenäisyyttä opettavan) mielipiteen vastakkaisuus.
Kahtanaisuutta opettava sielutiede. Yleisesti vallalla oleva sielunelämän käsitys, jota me vastustamme, pitää sielua ja ruumista kahtena eri "olentona". Mo-