88
senkin jälkeen kun suuri englantilainen luonnontutkija Charles Lyell 1830 geologian (maanmuodostumaopin) perusteita koskevassa teoksessaan oli osottanut vääräksi Cuvierin eriskummaisen luonnonmullistusopin ja todistanut, että maapallomme epäelimelliseen luontoonsa niihden oli syntynyt luonnollisen ja yhtäjaksoisen kehityksen kautta, ei hänen yksinkertaista yhtäjaksoisuusoppiaan ensinkään sovellettu elimelliseen luontoon. Ne luonnollisen sukuhistorian alkeet, jotka olivat salattuina Lamarckin teoksessa, unohdettiin aivan samoin kuin oli unohdettu ne luonnollisen sikiöhistorian alkeet, jotka Kaspar Friedrich Wolff 50 vuotta aikaisemmin oli esittänyt. Kummassikin tapauksessa kului täysi puoli vuosisataa, ennenkuin merkitsevimmät luonnollisen kehityksen aatteet saivat asianmukaisen tunnustuksen. Vasta senjälkeen kun Darwin 1859 aivan toiselta puolelta oli käynyt käsiksi luomiskysymykseen ja onnellisesti siinä suhteessa käyttänyt hyväkseen runsaat, sillävälin kootut kokemusperäisen tiedon aarteet, alettiin taas muistaa Lamarckia, hänen huomattavinta edeltäjäänsä.
Valintaoppi. Darwin (1859). Charles Darwinin ennenkuullimaton menestys on kaikille tunnettu. Kukaan muu meidän aikamme lukuisista suurista henkisen työn sankareista ei ole yhdellä ainoalla klassillisella teoksella saavuttgnut niin valtavaa, niin syvällistä ja niin laajakantoista menestystä kuin Darwin v. 1859 kuuluisalla pääteoksellaan: "Eläin- ja kasvikunnan lajien synty luonnollisen valinnan eli täydellisinten rotujen säilymisen kautta elämisen taistelussa". Tosin on Johannes Müllerin aikaansaama vertailevan ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin uudistus avannut koko biologialle uuden, hedelmällisen kauden, tosin olivat Schleidenin ja