83
lainen luonnontutkija Karl Linne, kun hän v. 1735 perustavassa teoksessaan "Systema Naturae" ("Luonnon järjestelmä ") ensi kerran yritti järjestää, nimittää ja luokitella lukemattomat eri luonnonesineet. Parhaimpana, käytännöllisimpänä keinona aikeensa toteuttamiseksi otti hän käytäntöön tunnetun kaksoisnimisen eri luonnonesineiden nimittämisen; jokaiselle eri eläin- ja kasvilajille antoi hän erikoisen lajinimen ja asetti tämän edelle yleisen sukunimityksen. Erikoiseksi suvuksi (genus) liitettiin aina läheissukuiset lajit (species)
Mitä haitallisimmaksi tuli tieteelle teoreettinen dogmi, jonka jo Linne itse yhdisti käytännölliseen lajikäsitteeseensä. Ensimäinen kysymys, minkä täytyi esiintyä ajattelevalle kasvi- ja eläinjärjestelmien laatijalle, oli luonnollisesti kysymys lajikäsitteen varsinaisesta olemuksesta, sen sisällöstä ja laajuudesta. Ja juuri tähän peruskysymykseen vastasi laji-käsitteen luoja mitä lapsellisimmall.a tavalla, nojautuen yleisesti oikeanapidettyyn Mooseksen luomistaruun: " On niin monta eri lajia, kuin ääretön olento alussa loi eri muotoja." Tämä dogmi teki mahdottomaksi kaiken luonnollisen selityksen lajiensynnylle. Linne tunsi vain nykyisin olevaisen eläin- ja kasvimaailman; hällellä ei ollut aavistustakaan niistä paljon lukuisemmista sukupuuttoon kuolleista lajeista, jotka maapallon historian aikaisempina kausina vaihtelevin muodostuksin olivat kansoittaneet maapallomme.
Vasta 19:nnen vuosisadan alussa opittiin Cuvierin tutkimusten kautta kivettyneitä eläimiä lähemmin tuntemaan. Kuuluisassa nelijalkaisten luurankoisten kivettyneitä luita koskevassa (v. 1812 ilmestyneessä) teoksessaan hän ensi kertaa tarkkaan kuvasi ja oikein selitti