305
käsitteellä tarkotetaan persoonallisia, luonnon ulkopuolella olevia olentoja. Tämä »jumalaton maailmankatsomus« on oleellisesti samaa kuin meidän nykyaikaisen luonnontieteemme monismi tai panteismi; se vaan ilmaisee asian toisessa muodossa, terottamalla sen kielteistä puolta, ulkomaailmaisen ja yliluonnollisen jumalan olemattomuutta. Tässä mielessä sanoo Schopenhauer aivan oikein: »Panteismi on vain ateismin 'kohteliaampi' muoto. Panteismin totuutena on jumalan ja maailman välisen dualistisen vastakkaisuuden poistaminen, sen tietämyksen julistaminen, että maailma on olemassa omasta voimastaan ja itsestään. Panteismin väite: 'Jumala ja maailma ovat yhtä' on vain kohtelias käänne, antaakseen jäähyväiset. herrajumalalle."
Kautta koko keskiajan, paavilaisen verisen tyranniuden ajan, vainottiin ateismia maailmankatsomuksen kauheimpana muotona tulella ja miekalla. Kun evankeliumin”jumalaton" muitta mutkitta selitettiin samaksi kuin ”paha”, ja kun ”jumalatonta” uhattiin tulevaisessa elämässä iankaikkisella helvetin piinalla, on ymmärrettävää, että jokainen hyvä kristitty tuskaisasti karttoi lievintäkin epäluuloa ateismin suosimisesta. Ikävä kyllä on tämä käsitys vielä nykyäänkin vallalla laajoissa piireissä. Ateistisesta luonnontutkijasta, joka on omistanut voimansa ja elämänsä totuuden tutkimiseen, uskotaan jo ennakolta kaikkea pahaa; teististä kirkonkävijää, joka ajatuksettomasti matkii jumalanpalveluksen tyhjiä menoja, pidetään pelkän sen vuoksi jo hyvänä kansalaisena, vaikkapa hän uskossaan ei ajattelisi mitään ja lisäksi olisi mitä kurjimmalla siveellisellä kannalla. Tämä erehdys on vasta sitte selviävä, kun nykyään vielä vallitse-