291
saatana on kaiken pahan ja ruman, mielipahan ja tuskan syy.
Tämä kaksijumalaisuus on kaikista erilaista jumalauskon muodoista siinä suhteessa järkevin, että sen teoria paremmin kuin muut sopii yhteen tieteellisen maailmanselityksen kanssa. Me havaitsemme sen senvuoksi jo useampia vuosituhansia ennen Kristusta olleen vanhanajan eri sivistyskansojen uskonnonmuotona. Vanhassa Intiassa taistelee Wishnu (ylläpitäjä) Shiwan (hävittäjän) kanssa. Vanhassa Egyptissä ovat hyvä Osiris ja paha Tyfon vastakkain. Vanhojen persialaisten zenda- uskonnossa, jonka Zoroaster perusti 2000 vuotta ennen Kristuksen syntymää, vallitsee alituinen taistelu Ormudzin, valon hyvän jumalan, ja Ahrimanin, pimeyden pahan jumalan, välillä.
Yhtään sen pienempää osaa ei ole perkeleellä kristinuskon jumalaistarustossa hyvän jumalan vastustajana, kiusaajana, helvetin ruhtinaana ja pimeyden herrana. Persoonallisena saatanana oli se vielä 19:nnen vuosisadan alussa oleellisena osana useimpien kristittyjen uskossa; vasta. vuosisadan keskivaiheilla yhä lisääntyvä valistus sen vähitellen syrjäytti, tai täytyi sen tyytyä siihen osaan, minkä sille Goethe kaikkien näytelmällisten runoteosten suurimmassa, faustissa antoi, Mefistofeteen osaan. Nykyään pidetään sivistyneissä piireissä ”uskoa persoonalliseen perkeleeseen" voitettuna keskiaikaisena taikauskona samalla kun ”uskoa jumalaan” (s. o. persoonalliseen, hyvään ja rakkaaseen jumalaan) yhä edelleeri pidetään uskonnon välttämättömänä osana. ja kuitenkin on edellinen usko aivan yhtä oikeutettua (tai päinvastoin aivan yhtä paikkansapitämätöntä!) kuin jäl-