229
lain I. painolain kuuluisa keksijä. Latinankielisessä pääteoksessaan "Matemaattisen luonnonfilosofian perusteet" (1687) todisti hän, että koko maailmankaikkeudessa vallitsee sama vetovoiman peruslaki, kaikkialla suhteellisesti yhtä voimakkaana; kaksi ainemäärää vetää aina toisiaan puoleensa voimalla, joka on suoraan suhteellinen niiden ainemääriin ja kääntäen suhteellinen niiden välisen etäisyyden neliöön. Tämä yleinen "painovoima" saa aikaan niin hyvin putoavan omenan liikkeen maanpalloa kohti ja meren vuoksi, ja luodeaallon, kuin kiertotähtien kiertämisen auringon ympäri ja kaikkien muitten taivaankappalten liikkeet avaruudessa. Newtonin kuolematon ansio on se, että hän lopullisesti määräsi tämän vetovoimalain ja keksi pätevän suuretieteellisen kaavan sitä ilmaisemaan. Mutta tämä kuollut matemaattinen kaava, mille enimmät luonnontutkijat tässä, kuten monissa muissakin tapauksissa, panevat suurimman painon, ilmaisee vain ne määrälliset suhteet, mistä ilmiössä on kysymys; se ei anna meille vähintäkään tietoa ilmiön laadullisesta olemuksesta. Se välitön kaukovaikutus, minkä Newton painolakinsa nojalla päätti olevaksi ja mistä tuli yksi myöhemmän fysiikan tärkeimpiä ja vaarallisimpia dogmeja, ei vähimmässäkään määrässä auta meitä päättämään, mikä on tämän vetovoiman varsinaisena syynä; pikemmin on se esteenä sen tuntemiseen.
Ko1minainen substanssikäsite. Ainejoukkojen välisen vetovoiman syvemmät syyt selviävät, ja samalla osottautuvat mitättömiksi monet meidän monistista substanssiteoriaamme vastaan tehdyistä vastaväitteistä, jos noiden Spinozan molempien aineen perustamisominaisuuksien lisäksi otaksumme aineelle vielä kolmannen