189
tämän teoksen kahdennessatoista luvussa. Toiseksi filosofian ylipääsemättömäksi rajaksi väitti luennoitsija tajunnan kysymystä, kysymystä, miten voidaan meidän hengentoimintamme selittää aineellisten edellytysten nojalla, miten (aineen ja voiman perustana oleva) "perusaine (substanssi) määrätyissä olosuhteissa tuntee, haluaa ja ajattelee".
Kun ennakkoluulottomasti tarkastaa tätä paljonpuhuttua "ignorabimuspuhetta" sen ydinkohtaan nähden, niin löytää siitä ehdottomasti yliluonnollisuutta terottavan dualismin varman ohjelman; maailma on "kaksinkertaisesti käsittämätön": ensin aineellinen maailma, jossa "aine ja voima" ovat vaikuttamassa, ja sen rinnalla, siitä aivan erillään, "hengen" aineeton maailma, jossa "ajattelua ja tajuntaa ei voi selittää aineellisista edellytyksistä" , kuten aineellisen maailman ilmiöt voi selittää. Oli aivan luonnollista, että vallitsemassa oleva dualismi ja mystisismi halukkaasti ottivat käyttääkseen tämän tunnustuksen, että on kaksi erilaista maailmaa, sen avulla todistaakseen ihmisen kaksoisluonnon ja sielun kuolemattomuuden. Henkioppeja kannattavien riemu esitelmän johdosta oli sitä suurempi ja oikeutetumpi, kun E. Du Bois-Reymondia siihen asti oli pidetty etevänä tieteellisen materialismin periaatteellisena kannattajana; sitä hän olikin ja siksi hän jäikin (huolimatta "kauneista puheistaan"!), kuten kaikki muutkin nykyajan asiantuntevat, selvä-älyiset ja johdonmukaisesti ajattelevat luonnontutkijat. Kuitenkin on ignorabimus-puheen pitäjä sen lopulla lyhyesti viitannut kysymykseen, eivätkö nuo molemmat rinnakkaiset "maailmanarvotukset", yleinen perusaineenkysymys ja erikoinen tajunnankysymys itse asiassa muodosta vain