164
elämä ei myöskään ole mitään muuta kuin niiden ruumiin solujen sielullisten elonilmausten yhteistulos. Alemmissa ryhmissä (esim. levillä ja sienieläimillä) ovat siinä osallisina kaikki ruumiin solut yhtäläisesti (tai vain pienin eroavaisuuksin); korkeammilla ryhmillä sitävastoin, työnjaon lakien mukaisesti, vain määrättyosa niistä, "sielusolut". Tämän "solusielutieteen" tärkeät johtopäätökset olin minä selittänyt osittain v. 1876 julkaisemassani teoksessa "Eliöhiukkeiden aaltosynnystä", osittain Miinchenissä 1877 pitämässäni puheessa "nykyisen kehitysopin suhteesta muitten tieteiden kokonaisuuteen" ja "solusieluista ja sielusoluista".
Yksinkertaisessa solusielussa on muuten jo alkeiselimistöjen kunnassa havaittavana pitkä sarja kehitys-asteita, aivan yksinkertaisista ja kehittymättömistä alkaen aina varsin täydellisiin ja korkeisiin kehitysasteisiin asti. Vanhimmilla ja yksinkertaisimmilla alkeiselimistöillä on tuntemisen ja liikkumisen kyky samallaisesti jakautunut kauttaaltaan samallaisen pikkuruumiin koko plasmaan; korkeaminilla muodoilla sitävastoin erilaistuu ruumiin erilaisiksi elimiksi erikoisia "solunelimiä" eli organelleja. Sellaisia, liikuntaa palvelevia solunosia ovat juurijalkaisten valejalat, likoeläinten väryskarvat ja siimaset. Sielunelämän sisäisenä keskuselimenä pidetään solutumaa, jota vanhimmilla ja alhaisimmilla alkeiselimistöillä vielä ei ole. Elontoimintaopillis-kemiallisessa suhteessa on erikoisesti huomattava, että alkuperäisimmät ja vanhimmat alkeiselimistöt olivat aineenvaihtoansa nähden kasvien kaltaisia, siis alkeiskasveja (protofyyttejä); niistä kehittyi sittemmin metasitismin kautta aineenvaihtoonsa nähden eläinten kaltaisia alkueläimiä (protozoa). Tämä metasitismi, "aineenvaihdon muuttuminen", oli tärkeä