109
Sielun itsehavainto. Verrattomasti suurin osa kaikista niistä tiedoista, joita vuosituhansien kuluessa lukemattomissa kirjotuksissa on esitetty ihmisen sielunelämästä, on saavutettu sielun itsehavainnon tietä ja johtopäätöksien kautta, joita on tehty yhdistelemällä ja vertaamalla näitä omakohtaisia "sisäisiä kokemuksia". Tärkeisiin sielutieteen osiin, ennenkaikkea tajunnan tutkimiseen nähden, on tämä itsehavainnon tie yleensä ainoa mahdollinen; tätä tarkottavalla aivotoiminnalla on sen- vuoksi aivan erikoinen asema ja on se, enemmän kuin mikään muu, johtanut lukemattomiin filosofisiin erehdyksiin (vertaa 10:ttä lukua). Ei siis ensinkään riitä, jopa johtaa aivan epätäydellisiin ja vääriin johtopäätöksiin se, että pitäisi tätä meidän henkemme itsehavaintoa meidän tietämisemme tärkeimpänä tai yleensä ainoana lähteenä, kuten monet ja arvossapidetyt filosofit ovat tehneet. Sillä monia sielunelämän tärkeimpiä ilmiöitä, ennen kaikkea aistintoiminnoita (näkemistä, kuulemista, haistamista j. n. e.), edelleen kieltä, voi tutkia vain samaa menettelyä noudattaen kuin kaikkea muutakin elimistön elontoimintaa, nimittäin ensinnäkin perinpohjin ruumiinrakenteellisesti tutkimalla sen elimiä, ja toiseksi tarkkaan elontoimintaopillisesti tutkimalla niistä riippuvat toiminnat. Mutta toimittaakseen tätä sieluntoiminnan "ulkokohtaista havaitsemista" ja senkautta täydentääkseen "sisäisen havainnon" tuloksia, tarvitaan perinpohjaisia tietoja ihmisen ruumiinrakenneopin ja kudosopin, sikiökehityksen ja sukuhistorian aloilta. Näistä ihmistieteen välttämättömistä perusteista ei nyt enimmillä niin kutsutuista "sielutieteilijöistä" ole minkäänlaista tietoa, tai on heillä niistä mitä suurimmassa määrin puutteellinen tieto; he eivät senvuoksi