93
(sukusynnyn) suhteista ovat useat muiden eläintieteilijäin teokset sittemmin todistaneet oikeaksi; sen kautta on käynyt mahdolliseksi todistaa monimuotoisessa eläinten sikiökehityksessä vallitsevien luonnollisten lakien yhtenäisyys, niiden sukuhistoriaan nähden tulee siitä tulokseksi yhteinen polveutuminen yhdestä mitä yksinkertaisimmasta kantamuodosta.
Ihmisen kehitys (1874). Polveutumisopin laajanäköinen perustaja Lamarck oli jo 1809 oikein ymmärtänyt, että tuo oppi oli pätevyydeltään yleinen, ja että siis myöskin ihminen, korkeimmallekehittyneenä nisäkkäänä oli johdettava kehittyneeksi samasta rungosta kuin kaikki muutkin nisäkkäät, ja nämä taas edelleen samasta sukupuun vanhemmasta haarasta kuin kaikki muutkin luurankoiset, Hän oli myöskin jo viitannut niihin seikkoihin, joiden kautta voitaisiin tieteellisesti selittää ihmisen polveutuminen apinasta, lähisukuisimmasta nisäkkäästä. Darwin, joka luonnollisesti oli tullut samaan vakaumukseen, sivuutti pääteoksessaan (1859) tahallaan tämän hänen oppinsa vastenmielisimmän johtopäätöksen ja on vasta myöhemmin (1871) ilmestyneessä teoksessaan "Ihmisen polveutuminen ja sukupuolinen valinta" nerokkaasti sen esittänyt. Sillävälin oli jo hänen ystävänsä Huxley (1863) sangen terävästi lausunut tämän polveutumisopin tärkeimmän johtopäätöksen kuuluisassa pienessä teoksessaan "Todistuksia ihmisen asemasta luonnossa ". Vertailevan ruumiinrakenneopin ja sikiöhistorian avulla ja nojautuen muinaiseliötutkimuksen tosiasioihin osotti Huxley, että "ihmisen polveutuminen apinasta" oli välttämätön darwinismin johtopäätös, ja että muuta tieteellistä selitystä ihmissuvun synnystä ei yleensä voida antaa.