70
tyy luonteenomainen sikiön rakkula-aste (blastula), ontto rakkula, jonka sisus on täynnä nestemäistä ainetta, ja jonka seinämän muodostaa ohut kalvomainen solukerros.
Munasolu ja siemensolu. Kymmenen vuotta sen jälkeen kun Baer sikiölehtiteoriansa kautta oli laskenut lujan perustan sikiöopilIe, tuli sille uusi tärkeä tehtävä kun esitettiin soluteoria (1838). Missä suhteessa ovat eläinten muna ja siitä syntyvät sikiölehdet kudoksiin ja soluihin, joista täysin kehittyneen eläimen ruumis on pantu kokoon? Tämän tärkeämerkityksellisen kysymyksen oikea selvittäminen onnistui 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla kahdelle Johannes Müllerin oppilaalle, Robert Remakille ja Albert Köllikerille. He todistivat, että muna ei alkuaan ole muuta kuin yksinkertainen solu, ja että myöskin ne lukuisat sikiöosaset eli "vakoutumispalloset" jotka yhä uudistuneiden jakautumisten kautta siitä syntyvät, ovat yksinkertaisia soluja. Näistä "vakoutumissoluista" rakentuvat ensin sikiölehdet, ja sitte näissä tapahtuvan työnjaon ja erilaistumisen kautta eri elimet. Kölliker suureksi ansiokseen todisti, että myöskin urospuolisten eläinten limamainen siemenneste on kokoonpanoltaan paljain silmin näkymättömiä pieniä soluja. Liikkuvaiset nuppineulanmuotoiset siemeneliöt (siemensolut) eivät ole muuta kuin omituisia "siimasoluja", kuten minä (1866) ensimäisenä olen todistanut sienieläinten siittiöihin nähden. Siten oli molempiin eläinten tärkeisiin siitosaineisiin, nimittäin urospuoliseen siemeneen ja naaraspuoliseen munaan nähden todistettu, että soluoppi pitää paikkansa niihinkin nähden.
Gastrea-oppi. Kaikki vanhemmat sikiökehitystutkimukset koskivat ihmistä ja korkeampia luurankoisia, ennenkaikkea linnunsikiötä, sillä kananmuna on suurin