61
todistuksessa, jolla suhteittensa kautta käytännölliseen lääketieteeseen aina on ollut mitä suurin merkitys, patologian eli tautiopin uudistuksessa. Useat vanhemmat lääkärit olivat jo tulleet siihen varmaan vakaumukseen, että ihmisen samoinkuin kaikkien muittenkin eliöitten taudit ovat luonnonilmiöitä ja että niitä siis muiden elämäntoimintojen tavoin voidaan tutkia vain luonnontieteellisesti. Myöskin olivat muutamat lääketieteelliset koulukunnat jo 17:nnellä vuosisadalla yrittäneet selittää taudit johtuviksi määrätyistä fysikaalisista tai kemiallisista muutoksista. Mutta luonnontieteiden silloinen kehittymätön tila oli estämässä näiden oikeutettujen pyrkimysten pysyväistä menestystä. Siten hyväksyttiin aina 19:nnen vuosisadan keskivaiheille melkein yleisesti monet vanhat teoriat, jotka pyrkivät selittämään tautien olemusta yliluonnollisten ja salaoppisten syiden nojalla.
Vasta näihin aikoihin oli Rudolf Virchow, myöskin yksi Johannes Müllerin oppilaista, saanut mieleensä onnellisen ajatuksen soveltaa terveen elimistön soluoppia myöskin sairaaseen elimistöön; hän etsi sairaiden solujen ja niistä kokoonpantujen kudosten pienistä muutoksista niiden suurempien muutosten todellista syytä, jotka määrättyinä tauteina uhkaavat elävää elimistöä vaaralla ja kuolemalla. Seitsenvuotisen opettajatoimensa aikana Würzburgissa (1849-1856) suoritti Virchow tämän suuren tehtävän niin loistavasti, että hänen solutautioppinsa sitte kerrassaan ohjasi koko tautiopin ja sille perustuvan käytännöllisen lääketieteen uusille, mitä hedelmällisimmille urille. Meidän tehtävämme kannalta on tämä lääketieteen uudistus sen vuoksi niin merki- tyksellinen, että se johtaa meidät monistiseen (kaiken